Välitä minut vahvemmaksi

Viime aikojen Helsingin Sanomien mielipidesivun kirjoituksista on jäänyt moni mieleen, mutta jäin mietiskelemään kahta. Toisessa sähköpyörätuolia käyttävä naishenkilö Espoosta kertoo yrittäneensä saada nelisen vuotta suureen lähikauppaan ulko-oven kynnykseen rampin (tällä hetkellä kynnys on aavistuksen verran liian korkea pyörätuolille), jotta hän voisi sieltä ostaa nelihenkiselle perheelleen ruoat ym. tarvikkeet. Eipä ole onnistunut toistaiseksi.

Tämä on selvää syrjintää. Myös yksityisyrittäjien on huomioiva vammaisen oikeus käyttää heidän palveluitaan. Ei ole valtiollisia/kunnallisia kampaajia, huoltoasemia tai ruokakauppoja ja ravintoloita. Syrjintää on aina kun jostain syystä liikkeeseen ei pääse, vaikka kaupasta palveltaisiin kadulle.

Mikä kauppiasta vaivaa? Eikö hän halua palvella kaikkia asiakkaitaan? Haluaako hän rajata kauppaansa rumentamasta huonojalkaiset ja liikuntavammaiset? Vai onko hän niin tunteeton ja saita, ettei osaa asettua toisen ihmisen asemaan ennen kuin itselle sattuu paha onnettomuus tai vakava sairaus?

Toisen tarinan samaiselle sivulle oli kirjoittanut huolestunut tytär, joka ihmetteli sitä, miten VR oli jättänyt heitteille hänen 84-vuotiaan äitinsä. Äiti matkatavaroineen oli tulossa Helsingistä Keravalle junalla, jota tytär oli vastassa. Äitiä ei kuitenkaan kuulunut ja tytär etsiskeli häntä hädissään kaikin keinoin yli kaksi tuntia soittaen moneen paikkaan. Äiti oli mennyt junaan, joka päätettiinkin yllättäen ajaa ratapihalle. Siitä kuulutettiin junan matkustajille, mutta huonokuuloinen äiti ei tätä kuullut. Niinpä hän joutui varikolle kenenkään tarkistamatta junaa. Siellä VR:n työntekijä huomasi hänet ja saattoi vaikeasti ja hitaasti liikkuvaa iäkästä ihmistä Pasilaan asti, josta äiti omin voimin kantamuksineen pitkien mutkien ja erilaisten vaikeuksien kautta pääsi yksinään junaan ja lopulta Keravalle. Asema Keravalla oli kiinni, joten hän ei voinut soittaa tyttärelleen, vaan ajoi määränpäähän taksilla.

Ajattelin hätääni, jos kyseessä olisi ollut oma 80-vuotias äitini. Mahtoi myös kyseistä vanhaa rouvaa pelottaa. Poistetaanko kaikki palvelut niin, etteivät niitä voi käyttää kuin nuoret ja terveet? VR:kin poisti matkatavarapalvelunsa, joka vaikeuttaa sairaiden ja vammaisten liikkumista junissa. Olet oman onnesi varassa matkalla ellei sinulla satu olemaan mukana puolisoa, ystävää, sukulaista tai avustajaa.

Itselläni on kokemuksia naapurustoni suhtautumisesta huonoon liikkumiseeni sekä liikuntavammaisiin ystäviini. Asun todella kauniissa paikassa rivitalossa. Ympäristö on silmiinpistävän hyvin hoidettu, rikkaruohoton ja kukkiva. Muut asukkaat ovat hyvin toimeentulevia keski-ikäisiä ”terveitä” akateemisia pariskuntia. Parin viime vuoden aikana on tuntunut, että naapurini ovat tehneet parhaansa vaikeuttaakseen liikkumistani ja vammaisten ystävieni käymistä luonani. Ongelmaksi on tullut parkkeeraaminen oman autotallini eteen. Yksi asukas ei osaa peruuttaa autoaan tallistaan kuin käyttämällä sen autotallini ovea vasten, vaikka muut selviävät hommasta hienosti (myös hänen puolisonsa), sillä pihalla on tilaa. Ystävieni ja minua avustavien henkilöiden parkkeeraus on syynissä. Jopa tavaroiden purkamisesta autosta sisään asuntoon valitetaan samoin kun tullaan vihaisesti huutamaan ja jopa soittamaan ovikelloa, kun pyörätuolilla liikkuvat ystäväni parkkeeraavat invalidimerkin kera paikalle. Vieraspaikat ovat liian kaukana, jos käsissä ei ole voimia kelata tai jalat ovat huonot. Matkalla on pihalle tullessa myös iso kynnys, jota ei manuaalipyörätuolilla pääse hyväkätinenkään. Asiasta näyttää tulleen periaatekysymys. Ilkeys näköjään tarttuu. Vaikka kyseinen asukas ei olisi edes kotonaan, seuraa eräs toinen naapuripariskunta tarkkaan pihan tilaa ja viimeksi he kävivät kuvaamassa vieraani auton.

Saa nähdä, mitä on odotettavissa tällä kertaa. Muille asukkaille kuitenkin näyttää olevan sallittua jättää autonsa joksikin aikaa pihalle. Olen yrittänyt selittää, mutta se kaikuu kuuroille korville. Minä pilaan heidän täydellisen kauniin maailmansa olemalla se rikkaruoho, joka muistuttaa, että kaikki ihmiset eivät ole täydellisen terveitä.

Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Ovatko he tietämättömiä vai haluttomia? Eivätkö vammaiset, sairaat ja vanhukset ansaitse samaa kohtelua tai samoja asioita kuin muut? Huomaat jo kyynärsauvat käyttöön otettuasi, miten liikkuminen ei suju niin kuin ennen. Joudut tekemään paljon enemmän työtä, väsyt nopeammin eivätkä kätesi ole vapaana kantamuksiin. Pyörätuolissa vasta huomaatkin, että paikat, jotka näyttivät esteettömiltä kävellessä, eivät sitä todellisuudessa ole.

Toiset ihmiset ovat todellisuudessa ympäristömme vaikuttavimmat tekijät. Mitä tahansa he tekevätkin he herättävät meissä tunteita: itsekunnioitusta tai arvottomuutta, vihaa tai rakkautta, pelkoa tai turvallisuutta, epävarmuutta tai uskoa kykyihimme ja häpeää tai ylpeyttä.

Kuuluttaisin ihmisille suvaitsevaisuutta, kykyä huomioida avuntarvitsijoita, hyväksyä erilaisuutta ja välittää lähimmäisistään. Voimme helpottaa toinen toistemme elämää pienillä asioilla. Vaikka kysymällä tuttavalta tai naapurilta: mitä kuuluu, miten selviät, avaamalla oven, hymyilemällä, ehkä auttamalla jossain pienessä asiassa. Se voi pelastaa toisen päivän ja tuoda myös hyvän olon sinulle.

En voi ohittaa myöskään tuiki tuntematonta luullakseni hätää kärsivää ihmistä. Omatuntoni ei anna mennä ohitse, jos näen jonkun ehkä apua tarvitsevan. Minun on tarkistettava, onko maassa makaava sammunut vai sairaskohtauksen saanut, onko eksyneen näköisenä vaeltava lapsi tai vanhus avuntarpeessa, onko tappelussa kyseessä juoppojen nahistelu vai yritetäänkö joku ryöstää, tarvitseeko kynnykseen tai lumipenkkaan juuttunut pyörätuolilla liikkuva tönäisyä. Minulla on aina kännykkä, jolla voin soittaa apua, jos en muuten pysty auttamaan. Koskaan ei myöskään tiedä, milloin itse tarvitsee toisen apua.

Kukaan ei halua sairastua tai vammautua. Apua ei ole välttämättä edes helppo ottaa vastaan, varsinkin jos on selvinnyt ennen kaikesta itse. Ystävien ja läheisten tuella on sairaan helpompi hyväksyä pitkäaikainen sairaus, pysyvä haitta ja sen tuomat rajoitukset elämäänsä. Asioista puhumisella on aina myönteinen vaikutus, vaikka sitä ei aina heti huomaa. Jokaisella ihmisellä tulisi olla ainakin yksi ihminen, joka välittää, jolle voi kertoa asioitaan ääneen, joka kuuntelee ja haluaa ymmärtää. Toivoisin jokaiselle myös ihmisen, joka rakastaa sellaisena kuin olet: sairaana, lihavana, rumana, vanhana, itkevänä ja avuttomana ja luo sinuun uskoa siihen, että olet arvokas ja tärkeä jollekin toiselle ihmiselle ja vahvistaa sinua näin ihmisenä.

Sairaus vaatii paljon voimia. Sairauden lisäksi voimia voivat viedä ja stressiä tuottaa omien oikeuksien ajaminen esim. sairaanhoidossa, eläkepäätöksissä, työyhteisöissä ja erilaisten Kelan tukien ja kuntoutuksen hakeminen. On tunnettava omat voimat ja haettava tarvittaessa apua esim. vertaistukiryhmästä Nivelpiiristä ja Nivelyhdistyksestä. Meiltä löytyy varmasti saman kokeneita sekä alan ammattilaisia.

WHO määrittelee terveeksi sellaisen ihmisen, jolla on hyvä olla psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Myös kroonisesti sairaalla, huonosti liikkuvalla tai vammaisella voi olla hyvä olla kaikista sairauksistaan huolimatta. Hän on oppinut elämään ”kremppojensa” kanssa ja pystyy auttamaan myös muita.

Apuasi tarvitaan. Syyskokouksessamme 14.11. valitaan uusia jäseniä yhdistyksemme hallitukseen ensi vuodeksi. Myös muita toimijoita otetaan kiitollisuudella vastaan kunkin taitojen ja jaksamisen mukaisesti Nyt on tilaisuus tehdä vapaaehtoistyötä mm. tiedottaen, tukien ja valvoen etujamme. Palkkioksi saat paljon sisältöä elämääsi, hyvää mieltä ja sen tärkeimmän: toisten välittämisen ja tukemisen.

Pidetään huolta toinen toisistamme.

Helsingissä 8.8.2005

Hannele Koponen

Puheenjohtaja

Suomen Nivelyhdistys ry - toimisto@niveltieto.net - (09) 2712312 - PL 1328, 00101 Helsinki