Koululääketiedettä vai puoskarointia?

Pitkän linjan kliinikkona joudun kuitenkin aika ajoin melkoisiin vaikeuksiin siinä, mihin vedän omassa toiminnassani rajan puoskaroinnin ja koululääketieteen välillä. Käsitykseni on jo kauan ollut se, että koululääketieteen hoitokeinoihin kytkeytyy lääkkeellinen hoito kovin helposti ja ehkä joskus jopa väärin perustein. Voin kokemuspohjaisiin havaintoihin nojaten sanoa näin toki vain oman erikoisalani, eli tuki- ja liikuntaelinsairauksia hoitavan lääkärin näkövinkkelistä ja tässä oikein erityisesti juuri nivelrikkopotilaiden hoitoprosessien kohdalta. Lääkkeillä on tietysti oma tärkeä sijansa monien TULE-sairauksien hoidoissa, mutta olisiko sittenkin niin, että me lääkärit pyrimme vähän liian helposti "menemään yli siitä missä aita on matalin", eli vaikkapa hoitokohtaamista nopeuttaaksemme tai jopa potilaan omia toiveita myötäillen määräämään tiettyjen oireiden hoitoon ensisijaisesti lääkkeitä jonkin vaihtoehtoisen ei-lääkkeellisen hoitomuodon sijaan. Toisaalta, ja ehkä näin ollen onneksikin, juuri nivelrikon oireilun hoidossa on koululääketieteen piirissä viime aikoina otettu enenevässä mitassa käyttöön sellaisia lääkkeenomaisia valmisteita, jotka jo monien vuosien ajan ovat olleet saatavilla luontaistuotteita ja erilaisia ravinteita myyvissä liikkeissä. Koululääketieteessä hyväksyttyihin ja siten tutkitusti ainakin jossakin mitassa hyödyllisiin nivelrikko-oireiden hoitomuotoihin on hyväksytty myös mm. akupunktio ja iilimatohoidot. Tästä ei mielestäni ole kovinkaan pitkä matka siihen puoskaroinnilta vivahtavaan johtopäätökseen, että nivelrikkopotilaiden kohdalla ovat kaikki sellaiset liikuntakyvyn lisäämiseen tähtäävät ja samalla kipua lievittävät hoitomuodot sallittuja, jotka eivät ole todennetusti haitallisia. Lääkärikunnan tietoisuudessa on nimittäin varsin hyvin, että esimerkiksi aivan reseptisuosituksienkin mukaisesti toteutettu tulehduskipulääkkeiden käyttö pitää valitettavasti etenkin ikääntyneiden käyttäjien kohdalla sisällään jopa hengenvaarallisia riskejä.