Toteutuuko palveluseteliuudistus?

Ainakin jo kymmenisen vuotta sitten ihmettelin suureen ääneen sitä, että palvelusetelimallia ei meillä Suomessa oltu puuhattu käytäntöön yhtenä terveydenhuollon vaihtoehtoisena rahoitusmuotona. Vaikka jo siihenkin aikaan oli nähtävissä tukalia pullonkaula-alueita määrätyillä erikoissairaanhoidon sektoreilla juuri hoidon saatavuudessa, eivät ongelmat ja näkymät kuitenkaan olleet tuolloin likikään niin synkkiä kuin tänä päivänä. Oman lisänsä tähän vallitsevaan synkkyyteen ja tulevaisuuden huonoon ennustettavuuteen tuo myllertävä talouden matalapaine ja sen synnyttämä rahoitusvaje myös kuntien talouksissa. Kun sitten viimein uutisoitiin, että vuoden 2009 aikana lainmuutoksella esitetään palvelusetelikäytäntöä laajennettavaksi myös terveydenhuollon puolelle, olin kovin ilahtunut asiasta ja näin, että vihdoinkin saamme kansalaisille enemmän tasa-arvoa erikoissairaanhoidon palvelujen saatavuuteen ja vieläpä keinolla, jolla uskoisin kuntien rahoitustaakan erikoissairaanhoidon kustannuksien osalta tulevaisuudessa oleellisesti kevenevän.

Tätä mieltä olen edelleen, mutta hienoisesti hämmentyneenä olen seurannut julkisessa sanassa virinnyttä keskustelua tämän lakiuudistuksen tiimoilta, ja erityisen suurella ihmetyksellä lukenut niitä kommentteja, joissa todetaan palveluseteliuudistuksen esitetyssä muodossaan lisäävän eriarvoisuutta kuntalaisten keskuudessa. Saattaa olla, että näiden kriittisten kommenttien esittäjät eivät riittävästi tunne ko. lakiesityksen sisältöä, mutta en pidä mahdottomana sitäkään, että allekirjoittaneella on tiedoissa tai ajatusmaailmassa jokin sokea piste, jota en noteeraa.

Oleellista on, että lakiuudistuksen jälkeen palvelusetelikäytännön toteuttavalla kunnalla säilyy täysi harkinta- ja toteutusvalta siitä, minkälaisissa sairauksissa ja millä mitoituksella palvelusetelimahdollisuutta tarjotaan ihmisille heidän sairautensa hoidon osarahoitusvaihtoehdoksi. Samoin on tiedossa se, että jokaisella kuntalaisella, jolle tätä setelikäyttöä ehdotetaan, on mahdollisuus siitä myös kieltäytyä ja siten jatkaa julkisen terveydenhuolloin piirissä ko. sairautensa hoidon osalta. Lakiuudistusta arvostelevissa kommenteissa todetaan mm., että palveluseteleillä luotaisiin jo muutenkin paremmin toimeentuleville verorahoitteinen kanava päästä ohi julkisen puolen jonojen. Väite on onnahtava, sillä jo tänäkin päivänä on hyvätuloisilla laaja-alainen mahdollisuus hakea palvelut yksityissektorilta. Näkisin päinvastoin niin, että kriittisesti valituissa sairausryhmissä ja oikein hinnoitelluissa tai jopa kilpailutetuissa seteleissä on erinomainen mahdollisuus juuri vähätuloisemmallekin kuntalaiselle päästä suhteellisen pienellä omavastuuosuudella pikaiseen hoitoon kuukausien jonottelun ja sairauslomailun sijaan. Hyväksyttävien hoitopaikkojen laadulle tulee tietysti laittaa riittävät kriteerit, mutta alueellisen eriarvoisuuden välttämiseksi en näe järkeväksi sitoa mahdollisen hoitopaikan sijaintia asiakkaan kotipaikkakuntaan. Ensiarvoisen tärkeää on kuitenkin myös se, että julkisia palveluja edelleen jatketaan ja kehitetään sekä laadun että saatavuuden osalta. Minkäänlaista julkisen terveydenhuollon alasajoa ei varmastikaan ole tarkoitus käynnistää tämän palveluseteliuudistuksen varjolla. Kunnilla itsellään on siis merkittävin osuus siinä, miten hyvin tai huonosti palvelusetelilaki palvelee kuntien oman terveydenhuollon ongelmakenttää ja kustannusrakennetta, sekä samalla siten myös kuntalaisten tyytyväisyyttä.

Nähtäväksi jää, mitä tulevat kuukaudet tämän lakiuudistuksen osalta tuovat tullessaan. Päivittäisessä työssäni tapaan kuitenkin aivan liian usein sellaisia potilaita, joiden elämään kohtuuttoman pitkäkestoinen jonottaminen julkisen puolen erikoissairaanhoidon vastaanotolle ja siitä edelleen leikkaukseen tuottaa kiusallisen todellisia ongelmia. Tämä on kitkerää todellisuutta edelleen, vaikka hoitotakuulaki on ollut voimassa jo reilun neljän vuoden ajan.

– Niinpä palveluseteleille olisi nähdäkseni myös terveydenhuollon puolella aitoa tilausta!